Yksin

StageShow 2016 – Tanssikoulu Stagen kevätshow. Ihanaa, Leea on tehnyt uuden koreografian koulukiusaamisesta. Mustavalkoinen kuva koulun pihasta nousee taustalle. Alakoululaisella on noin 700 välituntia kouluvuoden aikana. Pieni tyttö seisoo yksin murheellisen ja pelokkaan näköisenä keskellä. Muut kiertävät huomaamatta häntä, välittämästä hänestä.

Silmät täyttyvät kyynelistä. Nyt ne valuvat jo noroina pitkin poskia. Mietin, näkeeköhän kukaan. Näkyykö uudessa paidassani märät läiskät väliajalla. Pimeän katsomon turvin yritän kuivata poskiani kämmenillä, eihän kukaan huomaa.

700 välituntia kouluvuoden aikana, lasken mielessäni montako tuhatta yksinäistä välituntia se kohdallani tekikään. Neljän ensimmäisen kouluvuoteni aikana minulla oli kaksi kaveria. Asuimme syrjäkylällä ja tuohon aikaan siellä vielä oli oma pieni kyläkoulu. Viidennelle luokalle lähdettiin isompaan kouluun. Oli ihanaa tietää että oli kuitenkin kaksi kaveria, joiden kanssa sai opetella uuden ison koulun tavoille. Ja että oli kavereita.

Koulun pihalla ei juurikaan tekemistä ollut, käveltiin rakennusta ympäri ajankuluksi. Muistan tarkkaan paikan, jossa toisesta kyläkoulusta isoon kouluun tulleet suositut tytöt tulivat vastaan meitä kolmea kaverusta syrjäkylältä. Yksi tytöistä kysyi ivallisella äänellä minulta: Mitäs tämä rillipää? Trilliträä!!! Tämä tapahtui syyslukukauden ensimmäisinä päivinä.

Seuraavana päivänä paras kaverini sanoi minulle etten enää saa tulla heidän luokseen. He eivät enää olleet minun kavereita. En voinut ymmärtää, miksi. Kerroin hänen vanhemmalle sisarelleen eikä hänkään voinut ymmärtää. Kerroin kotona tapahtuneesta. Mitäpä sekään auttoi. Alkoi vuosien yksinäisyys. Enkä koskaan ymmärtänyt, miksi.

700 välituntia kouluvuoden aikana. Yksin. Siihen lisäksi kaikki tunnit, jolloin minulla ei ollut kaveria. Käsityötunnit, jolloin ähersin oman työni parissa muiden jutellessa kavereidensa kanssa. Liikuntatunnit, jolloin olin mukana kun oli pakko. Ilman kaveria. Kuviksen tunnit, joissa tuhersin omien töiden kanssa tuntien itseni ulkopuoliseksi, yksinäiseksi.

Muistan kuin eilisen päivän sen yhden kerran kun pari tyttöä tuli luokseni juttelemaan viidennellä luokalla. Olin odottamassa koulukyytiä ja he olivat viettäneet iltapäivää kaupoilla. Se oli ainoa kerta niiden kahden vuoden aikana ala-asteella kun minut huomioi joku.

Yläasteella kävimme pari kertaa luokkaretkellä. Oulun päiväretkestä muistan Raksilan kolme isoa markettia. Olin mukana. Yksin. Ysillä lähdimme pitemmälle reissulle Keski-Suomeen, kaksi yötä reissussa. Ysillä minulla oli kaksi uutta kaveria. Ihanaa, ei tartte olla yksin vai? Matkat linjurissa istuin yksin. Kaverit sipisi ja supisi keskenään, olin ulkopuolinen jälleen kerran. Ekan yön nukuin yksin omassa huoneessa torakoita peläten, toiseksi yöksi ope puhui minulle majapaikan toisten tyttöjen huoneeseen lattialle. Ja tämä siitä huolimatta että uusi ”kaverini” sai yksityishuoneen jostain kumman syystä.

Ei minua koskaan enää haukuttu, vaikka käytin silmälaseja ja olin pulleakin. Tuo ensimmäisten päivien aikana tapahtunut ei koskaan enää toistunut. Nyt tuntuu että olisin paremmin kestänyt nimittelemiset kuin sen vuosikausien yksinäisyyden. Vasta yli kolmikymppisenä osasin yhdistää tapahtumat toisiinsa. Syrjäkylän koulun paras kaveri oli saanut lukulasit eikä suostunut niitä koskaan käyttämään. Paras kaverini hylkäsi minut siksi, että tuo suosittu tyttö haukkui minua rillipääksi. Vain sen yhden kerran.

Alakoululaisella on noin 700 välituntia kouluvuoden aikana. Tanssissa yksinäinen tyttö saa lopuksi kaverin. Tytöt istuvat iloisena supatellen lavan reunalla. Aplodit raikuvat salissa. Kyyneleet kuivuvat.

Outi Hyvönen 

kuva: Pia Kusmin Tanssikoulu Stage